Tähän aikaan vuodesta hiljaisen kylätiemme liikennetiheyteen tulee piikki. Punanuttuisisa ukkoja vilistää ohi (autoilla, traktoreilla ja mönkijöillä, ei pororeellä) keskittynyt katse silmissään. Aamulla esikoinenkin liittyi punanuttuisten joukkoon ensimmäistä kertaa. Illalla ommeltiin punainen pipo, jonka tärkeimpänä kriteerinä oli, että päähineen oli oltava niin tiukka, kuin se verenkiertoa tyrehdyttämättä suinkin pystyi olemaan. Jos metsään haluaan mennä nyt ja sieltä vielä kotiinkin tulla, on parempi pitää huoli, etteivät puistattavan ällöt kyytiläiset, hirvikärpäset, pääse helposti mukaan. Näissä asioissa tällä äidillä on tiukka pipo.

Punanutuilla on ollut hyvä flaksi tänään. Ruumissaattoja on mennyt jo kolmen vainajan verran.

Mistä tietää asuvansa pienellä kylällä? Ohikulkijat tunnistaa ikkunasta katsomatta. Talomme kohdalla on mäenkumpare ja lähellä tiukka mutka ja kuoppia. Kaikilla tuntuu olevan omanlaisensa tyyli hidastaa, vaihtaa vaihdetta ja kiihdyttäää. Kylän taksi on helpoimpia äänestä tunnistettavia, se on automaattivaihteinen. Anopin auto taas on lähiseutujen ainoa bensavekotin. Vanhapoika ajaa kiivaasti, hidastelematta. Herra V:n Trasporterin ääni on vanhojen autojen kumeankilkattava. Rakentaja hurauttaa vihaisesti ja usein mukana kolisee kärry. Eläkeläinen ajaa tasaisesti.

Olenko minä juurtumassa tälle kylälle (vai tulossa mökkihöperöksi)?