Ommeltu on, mutta ei itselle taaskaan.

Tunika neulojakaverille.

Pitkähihaisia äidille, kolme kipaletta. Pari on kankaanlopuista yhdisteltyjä, hihat yksivärisiä mustia ja vartalokappaleet kuviollisia. Vihreän tuomitsin navettavaatteeksi, kun resori oli vääränvärinen. Vihreä ja pajunkissa ovat Nanson kankaita, kaava Ottobresta muovailtu.

Mekkointoa purin ompelemalla toisen neulojan tyttärelle liivihameen. Kangas on liki kymmenen vuotta marinoitunut. Tein siitä joskus esikoiselle sammarit, mutta loppupätkä odotti tänne asti sopivaa käyttöä. Vinokaitaleen tein itse kukikkaasta (ja yhtä kauan marinoidusta) puuvillasta.  Vinokaitaleen tekemisessä tämmöinen laite on hintansa väärti!

Nepparikiinnitys.

Sitten pussukoita. Possukankaasta yllätyslahjaksi, yksi vetoketjulla ja kaksi nyörillä. Vetoketjullinen RÖH-nöttää hassusti. Kaavana käytin Amy Butlerin kirjasta otettua, mutta se ei ehkä toiminut tässä parhaiten.

Vetoketjullinen oranssin ystävälle, samalla kaavalla kuin yllä, mutta jätin yläreunasta suoran kaitaleen pois.

Ja sitten vielä kolme. Vihreä meni lintuharrastajalle, petroolinvärinen vetoketjullinen saattaa jopa jäädä itselleni.

Esikoinen on nykyisin reipas liikunnanharrastaja ja pyöräilee itse viiden kilometrin päähän pelaamaan sählyä. Matkalla mailaa oli hankala kuljettaa, eikä äitiä huvittanut ommella mailakassia olalle keikahtelemaan. Oli nopeampikin konsti saada maila pysymään mukana.

Kaksi pätkää napinläpikuminauhaa ja kaksi nappia. Jopa kulkee.